Tahto tahtojen, Rainer Maria Rilke

Olipa kerran elokuvakohtaus. Robin Williamsin rauhallinen, matala ääni lausuu Rainer Maria Rilken (1838–1906) runoa Pantteri samalla kun katsoja näkee pantterin kiertävän hermostuneena häkkiään. Elokuva on tietysti Penny Marshallin Heräämisiä, joka perustuu Oliver Sacksin kirjaan Awakenings.

On tekstejä, jotka tarttuvat iholle. Ne piirtyvät kuin teräväkärkisin kynänjälki, tekevät haavan, jonka arpi on sileä ja vahva. Pantteri on minulle sellainen.

Rainer Maria Rilke: PANTTERI kokoelmasta Tahto tahtojen (LIKE 2004)

Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen/silmät niin väsyneinä – katse häilyen/kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa/ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma.

Askeleet vahvat, notkeat – käyntinsä pehmeää/kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää./Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen/jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen.

Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin/tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin./Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudeta, eloisasta/kunnes se – sydämen kohdalla – lakkaa olemasta.

Pantteri

http://www.kiiltomato.net/rainer-maria-rilke-tahto-tahtojen/

”Esineetkin puhuvat ja niillä on omat merkityksensä, joiden syntyä ihminen voi siivittää, jos hän avaa sisimpänsä kaikkeudelle”, Eve Kuismin, suomentaja.

Kategoria(t): Runous | Avainsanat: | Kommentoi

Olemisen sietämätön keveys

Tämä artikkeli ei käsittele millään tavalla Milan Kunderaa, valitan vaikka en oikeasti.

Artikkelin tarkoitus on ilmentää sitä hämmennystä, jonka kirjoittaminen elämääni on tuonut. Olen hämmentynyt koska:

  1. ei ole enää mitään tekosyitä olla kirjoittamatta
  2. on siis kirjoitettava ellen sitten keksi lisää tekosyiä
  3. tosin voin aina väittää, että nainen tarvitsee kirjoittaakseen oman huoneen ja rahaa, eikä minulla ole jälkimmäistä… mutta olkoon.
TYöpiste

Syvää iloa tuottava työpisteeni

Tie kirjoittajaksi on aukeama, sammaloitunut polunristeys, tuntematon metroasema. Ei ole mistään muusta kiinni kuin itsestäni, mitä valitsen. Saattaa kuulostaa pöyhkeältä, siis täsmennän, tarkoitan valinnalla sitä, että koska kaikki ulkoiset esteet ja kuvitellut/todelliset lukot ovat poissa, jäljellä on vain kirjoittaminen. Elän viime viikkoisen kirjailijakoulun tapaamisen jälkihuumaa, tarraan pilvenhattaroista kiinni ja kuuntelen itseäni hämmentyneenä… ettäkö väittäisin muuttuneeni, ettäkö silmäni olisivat auenneet, korvat kääntyneet kuulemaan. Mah-ti-pon-tis-ta, rakas Watson.

Yritän sanoa, että on helpompi hengittää. Jokin lukko aukesi, sisäinen pieni kirjailijani tanssii ripaskaa pöydällä ja poksauttelee kuohuviinejä auki, twerkkaa ja laulaa. Jotakin vapautui ja aukesi. Olen kirjoittanut näennäisesti kuin odotusten mukaan. Nyt on aloitettava alusta, kirjoitettava niin kuin ei koskaan ennen. Ei ole enää tulevaisuutta, ei haaveita, ei sittenkunelämää. On kirjoitettava nyt tai käännyttävä kokonaan takaisin.

Kirjoja

Vielä syvempää iloa tuottava pala kirjahyllyä

Viime päivät ovat olleet hyviä. Olen uppoutunut päiväksi antiikin kirjallisuuteen,  Pindaros ja kuorolyriikka vei ajatukseni. Olen kirjoittanut käsikirjoitusta, kolme uutta kohtausta, päivässä! Jollain salakavalalla tavalla, olen saavuttanut sen, mitä etsin. Nyt on opeteltava pitämään siitä kiinni.

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Draaman kaari: alku, keskikohta ja kirjailijakoulu

Maanantai. Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää.

Sain aamulla ystävältäni iloisen viestin, jossa kertoi tulleensa valituksi Gummeruksen ja Imagen kirjailijakouluun. Hän toivoi, että minäkin pääsin. Voi ei, en. Ei ollut kuulunut soittoa, ei koko aamupäivänä, vastasin kaverille, etten valitettavasti tainnut tulla valituksi, vain ne jotka sinne kuuluvat, valitaan. Murheen alho oli syvä ja jatkoi syvenemistään.

En pystynyt edes olemaan ystävälle kateellinen, koska tiedän hänen lahjansa ja taitonsa. Hän jos kuka ansaitsi tulla valituksi. Siitäkin huolimatta päädyin katkeraan itsesäälinpuskaan, jossa kirosin itseni kaikkein keskinkertaisimpaan, ihan hyvän ja ihan ok:n välimaastoon, valutin kyyneliä ja murjotin sohvannurkassa. Elämäni oli tässä, tulkaa hakemaan pois, valitkaa halvin arkku ja tuhkat tuuleen.

Lopulta kömmin ylös, pesin naamani, laitoin ripsiväriä ja keitin teetä. Laahustin yläkertaan teemukin kanssa ja avasin ensiksi hakemukseni kirjailijakouluun, luin sen läpi ja päätin, että jos se ei riitä, se ei riitä, oman näköiseni se kuitenkin oli, omana itsenäni olin hakenut. Sitten avasin romaanikäsikirjoitukseni ja aloin kirjoittaa, korjasin sanajärjestystä, kirjoitin lisää kappaleita.

Iltapäivällä fillaroin kahville samaisen lahjakkaan ystäväni seuraksi paikalliseen kahvilaan. Istuimme alas (teetä ja pullaa) ja kävimme läpi hienoa saavutusta, ystävä koitti parhaansa mukaan lakaista talteen itsetuntoni siruja lattialta. Sitten soi puhelin, katsoin numeroa ja ajattelin… ”joku ### puhelinmyyjä…” mutta vastasin. Ei ollut puhelinmyyjä, oli Gummerukselta Salla Pulli, joka kertoi minun tulleen valituksi Gummeruksen ja Imagen kirjailijakouluun. Lähdimme ystävän kanssa siltä istumalta kohottamaan maljat (2cl viskiä, en muista merkkiä) meidän kunniaksemme.

Elämä on absurdia. Murheen alhosta onnen kyyneliin, loistava draaman taju tällä elämällä, jos ei muuta. Kohti kirjailijakoulua siis. Aurinko paistaa risukasaan.

Kirjailijakoulu

 

Kategoria(t): Kirjoittaminen | Kommentoi

Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. Teos 2015. (Giving up the ghosts)

Mantel

Useita välähdyksiä lapsuudesta.

Kun Hilary (Ilary) oli pieni, hän oli Shakespearea rakastava, punasteleva ohutsäärinen tyttö. Kirja on poikkileikkaus matkasta kirjailijaksi, tarina siitä, mitkä kaikki ovat muovanneet kirjoittajaa, mitkä elämänvaiheet, ihmiset, opinahjot, opettajat, ystävät, petolliset ystävät, uskonto, yhteiskuntaluokka, nunnat, isovanhemmat, isäpuoli, naapurin kissa, rakastettu, talot, sairaudet, kehonkuva, lapsettomuus, käsitys itsestä ja lopulta häivähdys siitä, kuka lopulta on, mitä teitä pitkin on kulkenut ja mihin on päätynyt.

Mantel kirjoittaa rehellisesti, rönsyilellen mutta kuitenkin johdonmukaisesti. Lapsuus mihinkään kuulumatta, kenellekään merkitsemättä luo pohjan aikuisuudelle. Sairaus johtaa lapsettomuuteen, oman kehon petokseen. Syntymättömät lapset seuraavat mukana aaveina, varjoina ja Mantel huomaa hamstraavansa ruokaa, tavaraa ja asuintilaa kuin perhe olisi kahden sijasta kahdeksan hengen kokoinen. Aavelapset seuraavat mielessä jo ennen kohdun poistoa, ja ne seuraavat sen jälkeenkin, koska aavelapset eivät kasva aikuisiksi, eivät ymmärrä lähteä kotoa kohti elämää. Ne elävät iäti ruumiissa ja mielessä, josta eivät koskaan pois pääse. Surutyötä ei voi tehdä, koska ei ole ruumista haudattavaksi.

Kirja on lempeällä, terävällä huumorilla kirjoitettu muistojen taival. Kirjailija on ironinen itselleen eikä salli surun hajottaa rehellisyyden kehystä. Vain kirjoittamalla itsensä lävitse, kykenee tekstin rehellisyyteen ja aitouteen.

Kirjan suomenkielinen nimi on hätkähdyttävän onnistunut ja koskettava vaikkakin sen sanoma on paikallaan pysyvä eikä luopuva ja salliva kuten alkuperäiskielen Giving up the ghosts.

Kohti Susipalatsia ja Syytettyjen salia siis, jotka kumpikin odottavat hyllyssä jo toista vuotta.

Kategoria(t): Kirjat | Avainsanat: | Kommentoi

Quis novit Daemonis astus? eli savottani suomalaisen kirjallisuuden parissa alkaa…

Punnitsin pitkään valitsenko kotimaisen vai länsimaisen kirjallisuuden välillä. Aluksi oli selvää, että valitsen länsimaisen, valitsen Humisevan harjun, Frankensteinin ja Pahan kukat, joita olen jo aiemmin lukenut, jotka koen tutuiksi. Mutta kirjallisuus osaa yllättää. Eräänä helteisenä kesäpäivänä huomasin istuvani kuistilla Aino Kallaksen Sudenmorsian kädessäni. Valinta oli tehty.

20160629_002

– – – – – lainaus tehtävävastauksestani…

Balladimainen kronikka kertoo piikatyttö Aalosta, jonka metsävahti Priidik ottaa vaimokseen. Priidik rakastuu ensinäkemältä tähän viattomaan, valkeaan neitoon, joka kohtelee lampaita lempeämmin kuin muut naiset, Priidik näkee salaa katsellessaan myös Aalon rinnan alla olevan luomen, jota myös noidanmerkiksi kutsutaan. Vuoden päästä vihkimisen jälkeen pariskunta saa lapsen, Piretin ja onni on heidän yllään, auvoisa leuto hetki omassa pirtissään.

Mutta he asuvat susien mailla.

Keväisessä susienajossa Aalo kuulee ensi kerran susien kutsun. ”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle? Kutsun kuultuaan Aalo ei saa hetken rauhaa, ajatus piinaa häntä, suden kutsu kaikuu korvissa, halu on vahva ja lopulta juhannusyönä kun Piidik on poissa, Aalo vastaa sutten kutsuun. Ja Aalosta tulee ihmissusi, kaksoispersoona, vastakohtaisuuksia täynnä. Päivisin hän on säyseä ja ahkera, yhtä puhdas kuin ne vastapestyt lampaat, joiden äärellä Priidik hänet ensiksi kohtasi. Öisin hän on villi, kiihkeä, aistit herkkinä, vahvoina ja valppaina. Aalo on yö ja päivä, mutta öisin hän elää kiihkeämmin.

Ei enempää tarinasta, jääköön jotakin auki. Jäin miettimään Kallaksen hienoa symboliikkaa ja vastakohtien voimaa. Onko Aaloa piinaava voima sittenkin vain viettejä ja haluja, niitä voimavaroja, joita vuosisadan vaihteen nainen koetti häveliäästi piilottaa roolinsa taakse. Aikansa nainen oli alistuvuudestaan ylistetty, roolinsa täyttävä oli kelpo nainen, ken siitä poikkesi, lähti susien matkaan. Quis novit Daemonis astus?

Vaikealukuinen kirja vanhahtavan tyylinsä vuoksi, mutta kylläpä jäi askarruttamaan. Aino Kallaksen päiväkirjat siis tilattu, täytyy raivata hyllyistä tilaa… kuka suostuu siirtymään nyt kun Kallas saapuu?

 

Kategoria(t): Kirjat | Avainsanat: | Kommentoi

”Me päätämme itse, milloin tekee kipeää.”

Pitkän lukemattoman jakson jälkeen sain luetuksi loppuun kirjan, joka teki pysyvän vaikutuksen. Ymmärsin taas, miksi on luettava… teksteissä on teitä ja polkuja silmänkantamattomiin.

Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009.

20160628_002

Hevosvarkaat on tarina 67-vuotiaasta leskimiehestä Trondista, joka muuttaa keskelle metsää ja järviseutua Kaakkois-Norjaan, vanhoihin lapsuuden maisemiinsa seuranaan vain sekarotuinen löytökoira Lyyra. Naapurissa asustelee häntä hieman nuorempi mies Lars, joka paljastuu lapsuudentutuksi kesältä 1948.

Vuosi 1948 oli Trondin elämässä käänteentekevä kesä, viimeinen kesä isän kanssa. 15-vuotiaan pojan ja isän suhde on kirjan kantava teema, kirjan kerronta johtaa luopumiseen, isän ja pojan lopulliseen irtautumiseen. Samana kesänä toisen naapurustossa asuvan perheen elämä järkkyy, Trondin ikätoveri Jon jättää epähuomiossa kiväärinsä tupaan poistamatta patruunaa sillä seurauksella, että toinen hänen pienistä kaksoisveljestään ampuu vahingossa kaksoisveljensä. Onnettoman tapaturman jäljelle jäänyt veli on sama Lars, jonka Trond ikämiehenä jälleen tapaa.

Trondin isällä on suhde Jonin äidin kanssa, johon myös teini-ikäinen Trond kohdistaa tunteitaan ja kipuilee lemmentuskissaan isän varjossa. Ja isä päättääkin yhteisen tukinuittokesän päättyessä jättää perheensä, Trondin, tämän siskon ja äidin. Isä lähettää kirjeen, jossa kertoo toisen ajan koittaneen ja että perhe voi noutaa Ruotsista Värmlannin-pankista tukinuitosta saadut rahat.

Vasta luettani kirjan kokonaan oivalsin useita yhtymäkohtia menneen ja nykyisyyden välillä, kuinka kirjan motiivit toistuivat. Hevosvarkaus- ilmaisuna tarkoitta kirjassa sekä Jonin ja Trondin öisiä seikkailuja kuin vastarintaliikkeen tunnussanaakin (tosin suomentaja hieman oikoi). Ja yhtä lailla osin katkeroituneensa isänsä petoksesta Trond ei ymmärrä toistavansa isänsä käyttäytymismallia, hänkin pakeni tyttäriään Norjan metsäseudulle, hänkin jätti taakseen vanhan aloittaakseen uuden. Kirjassa esiintyy myös kahdet kaksoset, Lars ja hänen veljensä sekä Trondin eno, jonka saksalaiset ampuvat, eno on toinen kaksosveljistä.

Kirjailijan tyyli on vahvaa ja elämänmakuista, työlle maistuvaa. Menneen ja nykyisyyden kerronnalliset leikkaukset ovat huikeita, siirtymät muistoista tähän päivään.

Otsikkoni lause on samalla kirjan päätöslause, se viittaa aiempaan tapahtumaan, jossa Trond jätti kitkemättä nokkoset, ja kun isänsä kysyi miksi, Trond sanoi niiden tekevän kipeää. Isä riuhtaisi nokkoset paljain kämmenin ja vastasi:

”Me päätämme itse, milloin tekee kipeää.”

 

Kategoria(t): Kirjat, Yleinen | Kommentoi

Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY 2014.

20160608_003

Jotkut kirjat odottavat.

Ne ovat kirjoja, joita punnitsen kädessäni, päätän, että tämä on luettava. Jätän silti aloilleen, luen ehkä takakannen mutta lasken kädestäni. Doerrin kirja tarttui lopulta mukaani epätodennäköisimmästä paikasta, Lidl-kaupasta, siinä se nökötti tarjousmaksalaatikon ja lohimedaljonkipaketin päällä ostoskorissa.

Aluksi epäröin lukiessani, ajankuva ja teema osuivat siihen kategoriaan, mikä saa minut lumoihinsa mutta entä sitten tämä orpokoti ja salaperäinen, kirottu jalokivi? Aloitin lukemaan hivenen epäluuloisena ja koin kirjan aluksi kiehtovana satuna. Mutta lopulta  yksikään satu ei kestä sotaa, yksikään satu ei kestä ihmismielen paksuimpia lietteitä, ei epätoivoa eikä pimeyttä.

Satu kasvoi tarinaksi, joka kietoi mukaansa ja onnistui siinä, mihin kirjallisuutta tarvitaan, irrotti ajasta ja paikasta, kaikista murheista ja peloista, kuljetti mukanaan Saint-Meloon, kylään rannikolle, jossa meri pauhasi smaragdina ja katukivetys kopisi askelten alla. Toisaalla saksalaiset etenivät, perääntyivät ja lieju muuttui paksummaksi ja harmaammaksi.

Välillä mietin, onko oikeutettua käyttää kirjaa pakokeinona? Varsinkaan kun tarina kertoo ihmiskunnan suurimmasta tragediasta. Pieni ihminen uppoutuu kirjaan, pakenee omia surujaan kansakuntien suruihin. Onko menneisyys silloin viihteellistetty, onko tragediasta tullut viihteen kätyri? Onko ihminen sittenkin vain kelvoton katharsiksen metsästäjä?

Jatkan silti lukemista.

Kategoria(t): Kirjat | Kommentoi