From one booklover to another

Vietin muutama viikko sitten kolme päivää Helsingin kirjamessuilla. Olin varannut päivät kirjoille, kirjakauppiaille, antikvariaateille, kustantamoille ja mielenkiintoisille haastatteluille. Istuin kuuntelemaan keskustelutilaisuuksia: H.K.Riikosen ja Ville Laamasen ”Volga virtaa nyt Moskovaan”, J-P Koskisen ”Luciferin oppipojat”, Samuli Anttilan”Vasalli” sekä kahteen eri otteeseen Anders Rydellin ”Kirjavarkaat”, Sofi Oksanen haastattelemassaa, toisessa Baba Lybeck.

image

Rydellin kirja jäi mietteisiin eikä lähde pois. Järjestelmällisen tuhon, ”väärien” ihmisten poispyyhkimisen ja hävittämisen lisäksi natsit yrittivät hallita maailmaa kieltämällä ja tuhoamalla kirjallisuutta, eväämällä olemassaolon kirjailijoilta, jotka eivät mahtuneet ideologiaan. Systemaattinen poistaminen, arvon kieltäminen kirjoitetulta on tukahduttamista, äärimmäistä ihmisyyden tuhoa. Kun raaka fyysinen tuho on tehty, totaalinen tuho tehdään hävittämällä jäljet olemassaolosta. Kun merkit on pyyhitty, ei ole kirjoitettua, ei ajatuksia, ei ihmistä, oma totuus voidaan kirjoittaa sen yli.

Pari vuotta sitten vierailin Berliinin Bebelplatzilla, jossa kirjarovioiden (10.5.1936) muistomerkki sijaitsee. Unter den Lindenin varrella keskellä aukiota sijaitsee israelilaisen taiteilijan Micha Ullmanin suunnittelema kirjarovioiden muistomerkki. Aukion alle on rakennettu vaaleaseinäinen tila, joka on täynnä tyhjiä kirjahyllyjä.  Aukion keskellä on lasinen levy, jonka kautta voi nähdä tyhjään tilaan. Muistomerkin pronssilevyyn on kaiverrettu Heinrich Heinen vuonna 1821 kirjoittamat ennustukselliset sanat: ”Se oli vasta pelkkää alkusoittoa; kun poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä”.

Ostin kirjamessuilta Anders Rydellin teoksen, pyysin häneltä omistuskirjoituksen ja kävelin puristaen kirjaa rintaa vasten etäämmälle, avasin kannet, luin. En saanut selvää, mitä hän oli kirjoittanut, joten palasin hieman nolona takaisin ja kysyin, kirjailijaa nauratti: ”From one booklover to another”, hän sitten selvensi. Kävelin onnellisena pois. Kirjoja rakastavia ihmisiä on. Meitä on.

Kirjat edustavat pysyvyyttä, malttia, järkeä, ihmisyyttä, rakkautta ja vihaa. Kirjan kansien välissä on koko maailma, sen muoto säilyy kansien sisällä, sen sisältö vaikuttaa jokaiseen lukijaan eri tavoin. Epävakaassa maailmassa ihminen kaipaa turvasatamaa, kirja on sellainen, se lohduttaa ja tukee, vie toiseen aikaan ja paikkaan. Tuntuu hyvältä istua huoneessa, jonka seiniä kirjahyllyt kiertävät. Jollain tapaa on turvassa kaikelta pahalta silloin kun kirjoitettu sana ympäröi, tuhansien ihmisten ajatukset ja mielen liikkeet ovat tallella ja aina uudelleen ja uudelleen luettavissa. Kirjoittajat ovat yhä olemassa ajatustensa ja tekstiensa kautta.

Kategoria(t): Kirjat | Kommentoi

Mene siihen suuntaan jossa pelkosi kasvaa

Lokakuu. Vähemmän kirjoittamista, enemmän opiskelua; kirjallisuusteoriaa ja realismia, tutkielmaa ja haastattelua. Vähemmän myös lukemista, Böll ja Rhys odottavat kärsivällisinä yöpöydällä. Tenttilukemisto odottaa siististi kahdessa pinossa, niitä sitten myöhemmin mutta pari sanaa eilisestä.

Kirjailijakoulupäivä osa II, ja pääkoppa syöksyy nyt vuoristorataa; osin intoa vinkuen, osin väsyneenä, enkö sittenkään riitä. Kasaan ja kokoan, rakennan ja puran.

blog2

 

Poimin luennoitsijoiden ajatuksista ne, jotka jäivät.

Milja Kaunisto: Aiheen on oltava itselle niin tärkeä, että se ravistelee, aiheuttaa suurta häpeää tai pelkoa. On mentävä siihen suuntaan, jossa pelko kasvaa. Immersio; mene siihen paikkaan, siihen aikaan, syö ja juo, tee ajasta itsellesi todellinen, pukeudu siihen, leiki.

Matti Rönkä: Kirjoitatko itsestäsi? En ollenkaan ja aivan täysin. Voidakseen improvisoida, on oltava sävellys. Sanallistamisen merkitys; kirjoita itsellesi virityksen aihe selväksi, se kulkee mukana silloin. Suunnitelma. Suunnitelma. Suunnitelma.

Selja Ahava: Anything is the enemy of art. Rakkaus rakenteisiin, graafiset häkkyrät. Mikä on se kuvakoko, jolla lähestyt tarinaasi? Kirjoitanko saaresta, kirjoitanko saaresta ja sen naapurisaaresta, kirjoitanko mantereesta. On rajattava. Huomenna piirrän häkkyrän.

Miina Supinen: Älä päästä alkuvaiheessa kirjoittamista lukijaa selkäsi taakse kurkkimaan mutta lopussa kutsu hänet viihtymään. Päähenkilö voi olla passiivisempi muita, kuten Muumipeikko, jonka kaverit sähläävät. Henkilöiden täytyy kohtauksissa pääsääntöisesti haluta jotakin, olkoon se sitten vaikka lasi vettä.

Ja lopuksi saimme palautteet omasta tekstistä. Sen, mitä kirjoittava ihminen janoaa. Sen vuoksi piirrän tänään häkkyrän, laitan henkilöt aikajanalle, listaan missä luvuissa kukin esiintyy ja tarkastelen heidän osallisuuttaan tähän rikokseen, jota myös romaanikäsikirjoitukseksi kutsutaan. Pitäisi lihottaa eräs henkilöhahmo, vaikka olen johdonmukaisesti pitänyt häneet etäällä. Lukijat eivät tykkää, eivät ohuista, eivät hiljaisista, eivät passiivisista. Minun on kirjoitattava hänet paksummaksi, tähän elämään sopivammaksi.

Kategoria(t): Kirjoittaminen | Avainsanat: | Kommentoi

Tahto tahtojen, Rainer Maria Rilke

Olipa kerran elokuvakohtaus. Robin Williamsin rauhallinen, matala ääni lausuu Rainer Maria Rilken (1838–1906) runoa Pantteri samalla kun katsoja näkee pantterin kiertävän hermostuneena häkkiään. Elokuva on tietysti Penny Marshallin Heräämisiä, joka perustuu Oliver Sacksin kirjaan Awakenings.

On tekstejä, jotka tarttuvat iholle. Ne piirtyvät kuin teräväkärkisin kynänjälki, tekevät haavan, jonka arpi on sileä ja vahva. Pantteri on minulle sellainen.

Rainer Maria Rilke: PANTTERI kokoelmasta Tahto tahtojen (LIKE 2004)

Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen/silmät niin väsyneinä – katse häilyen/kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa/ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma.

Askeleet vahvat, notkeat – käyntinsä pehmeää/kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää./Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen/jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen.

Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin/tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin./Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudeta, eloisasta/kunnes se – sydämen kohdalla – lakkaa olemasta.

Pantteri

http://www.kiiltomato.net/rainer-maria-rilke-tahto-tahtojen/

”Esineetkin puhuvat ja niillä on omat merkityksensä, joiden syntyä ihminen voi siivittää, jos hän avaa sisimpänsä kaikkeudelle”, Eve Kuismin, suomentaja.

Kategoria(t): Runous | Avainsanat: | Kommentoi

Olemisen sietämätön keveys

Tämä artikkeli ei käsittele millään tavalla Milan Kunderaa, valitan vaikka en oikeasti.

Artikkelin tarkoitus on ilmentää sitä hämmennystä, jonka kirjoittaminen elämääni on tuonut. Olen hämmentynyt koska:

  1. ei ole enää mitään tekosyitä olla kirjoittamatta
  2. on siis kirjoitettava ellen sitten keksi lisää tekosyiä
  3. tosin voin aina väittää, että nainen tarvitsee kirjoittaakseen oman huoneen ja rahaa, eikä minulla ole jälkimmäistä… mutta olkoon.
TYöpiste

Syvää iloa tuottava työpisteeni

Tie kirjoittajaksi on aukeama, sammaloitunut polunristeys, tuntematon metroasema. Ei ole mistään muusta kiinni kuin itsestäni, mitä valitsen. Saattaa kuulostaa pöyhkeältä, siis täsmennän, tarkoitan valinnalla sitä, että koska kaikki ulkoiset esteet ja kuvitellut/todelliset lukot ovat poissa, jäljellä on vain kirjoittaminen. Elän viime viikkoisen kirjailijakoulun tapaamisen jälkihuumaa, tarraan pilvenhattaroista kiinni ja kuuntelen itseäni hämmentyneenä… ettäkö väittäisin muuttuneeni, ettäkö silmäni olisivat auenneet, korvat kääntyneet kuulemaan. Mah-ti-pon-tis-ta, rakas Watson.

Yritän sanoa, että on helpompi hengittää. Jokin lukko aukesi, sisäinen pieni kirjailijani tanssii ripaskaa pöydällä ja poksauttelee kuohuviinejä auki, twerkkaa ja laulaa. Jotakin vapautui ja aukesi. Olen kirjoittanut näennäisesti kuin odotusten mukaan. Nyt on aloitettava alusta, kirjoitettava niin kuin ei koskaan ennen. Ei ole enää tulevaisuutta, ei haaveita, ei sittenkunelämää. On kirjoitettava nyt tai käännyttävä kokonaan takaisin.

Kirjoja

Vielä syvempää iloa tuottava pala kirjahyllyä

Viime päivät ovat olleet hyviä. Olen uppoutunut päiväksi antiikin kirjallisuuteen,  Pindaros ja kuorolyriikka vei ajatukseni. Olen kirjoittanut käsikirjoitusta, kolme uutta kohtausta, päivässä! Jollain salakavalalla tavalla, olen saavuttanut sen, mitä etsin. Nyt on opeteltava pitämään siitä kiinni.

Kategoria(t): Kirjoittaminen, Yleinen | Avainsanat: | Kommentoi

Draaman kaari: alku, keskikohta ja kirjailijakoulu

Maanantai. Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää.

Sain aamulla ystävältäni iloisen viestin, jossa kertoi tulleensa valituksi Gummeruksen ja Imagen kirjailijakouluun. Hän toivoi, että minäkin pääsin. Voi ei, en. Ei ollut kuulunut soittoa, ei koko aamupäivänä, vastasin kaverille, etten valitettavasti tainnut tulla valituksi, vain ne jotka sinne kuuluvat, valitaan. Murheen alho oli syvä ja jatkoi syvenemistään.

En pystynyt edes olemaan ystävälle kateellinen, koska tiedän hänen lahjansa ja taitonsa. Hän jos kuka ansaitsi tulla valituksi. Siitäkin huolimatta päädyin katkeraan itsesäälinpuskaan, jossa kirosin itseni kaikkein keskinkertaisimpaan, ihan hyvän ja ihan ok:n välimaastoon, valutin kyyneliä ja murjotin sohvannurkassa. Elämäni oli tässä, tulkaa hakemaan pois, valitkaa halvin arkku ja tuhkat tuuleen.

Lopulta kömmin ylös, pesin naamani, laitoin ripsiväriä ja keitin teetä. Laahustin yläkertaan teemukin kanssa ja avasin ensiksi hakemukseni kirjailijakouluun, luin sen läpi ja päätin, että jos se ei riitä, se ei riitä, oman näköiseni se kuitenkin oli, omana itsenäni olin hakenut. Sitten avasin romaanikäsikirjoitukseni ja aloin kirjoittaa, korjasin sanajärjestystä, kirjoitin lisää kappaleita.

Iltapäivällä fillaroin kahville samaisen lahjakkaan ystäväni seuraksi paikalliseen kahvilaan. Istuimme alas (teetä ja pullaa) ja kävimme läpi hienoa saavutusta, ystävä koitti parhaansa mukaan lakaista talteen itsetuntoni siruja lattialta. Sitten soi puhelin, katsoin numeroa ja ajattelin… ”joku ### puhelinmyyjä…” mutta vastasin. Ei ollut puhelinmyyjä, oli Gummerukselta Salla Pulli, joka kertoi minun tulleen valituksi Gummeruksen ja Imagen kirjailijakouluun. Lähdimme ystävän kanssa siltä istumalta kohottamaan maljat (2cl viskiä, en muista merkkiä) meidän kunniaksemme.

Elämä on absurdia. Murheen alhosta onnen kyyneliin, loistava draaman taju tällä elämällä, jos ei muuta. Kohti kirjailijakoulua siis. Aurinko paistaa risukasaan.

Kirjailijakoulu

 

Kategoria(t): Kirjoittaminen | Kommentoi

Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. Teos 2015. (Giving up the ghosts)

Mantel

Useita välähdyksiä lapsuudesta.

Kun Hilary (Ilary) oli pieni, hän oli Shakespearea rakastava, punasteleva ohutsäärinen tyttö. Kirja on poikkileikkaus matkasta kirjailijaksi, tarina siitä, mitkä kaikki ovat muovanneet kirjoittajaa, mitkä elämänvaiheet, ihmiset, opinahjot, opettajat, ystävät, petolliset ystävät, uskonto, yhteiskuntaluokka, nunnat, isovanhemmat, isäpuoli, naapurin kissa, rakastettu, talot, sairaudet, kehonkuva, lapsettomuus, käsitys itsestä ja lopulta häivähdys siitä, kuka lopulta on, mitä teitä pitkin on kulkenut ja mihin on päätynyt.

Mantel kirjoittaa rehellisesti, rönsyilellen mutta kuitenkin johdonmukaisesti. Lapsuus mihinkään kuulumatta, kenellekään merkitsemättä luo pohjan aikuisuudelle. Sairaus johtaa lapsettomuuteen, oman kehon petokseen. Syntymättömät lapset seuraavat mukana aaveina, varjoina ja Mantel huomaa hamstraavansa ruokaa, tavaraa ja asuintilaa kuin perhe olisi kahden sijasta kahdeksan hengen kokoinen. Aavelapset seuraavat mielessä jo ennen kohdun poistoa, ja ne seuraavat sen jälkeenkin, koska aavelapset eivät kasva aikuisiksi, eivät ymmärrä lähteä kotoa kohti elämää. Ne elävät iäti ruumiissa ja mielessä, josta eivät koskaan pois pääse. Surutyötä ei voi tehdä, koska ei ole ruumista haudattavaksi.

Kirja on lempeällä, terävällä huumorilla kirjoitettu muistojen taival. Kirjailija on ironinen itselleen eikä salli surun hajottaa rehellisyyden kehystä. Vain kirjoittamalla itsensä lävitse, kykenee tekstin rehellisyyteen ja aitouteen.

Kirjan suomenkielinen nimi on hätkähdyttävän onnistunut ja koskettava vaikkakin sen sanoma on paikallaan pysyvä eikä luopuva ja salliva kuten alkuperäiskielen Giving up the ghosts.

Kohti Susipalatsia ja Syytettyjen salia siis, jotka kumpikin odottavat hyllyssä jo toista vuotta.

Kategoria(t): Kirjat | Avainsanat: | Kommentoi

Quis novit Daemonis astus? eli savottani suomalaisen kirjallisuuden parissa alkaa…

Punnitsin pitkään valitsenko kotimaisen vai länsimaisen kirjallisuuden välillä. Aluksi oli selvää, että valitsen länsimaisen, valitsen Humisevan harjun, Frankensteinin ja Pahan kukat, joita olen jo aiemmin lukenut, jotka koen tutuiksi. Mutta kirjallisuus osaa yllättää. Eräänä helteisenä kesäpäivänä huomasin istuvani kuistilla Aino Kallaksen Sudenmorsian kädessäni. Valinta oli tehty.

20160629_002

– – – – – lainaus tehtävävastauksestani…

Balladimainen kronikka kertoo piikatyttö Aalosta, jonka metsävahti Priidik ottaa vaimokseen. Priidik rakastuu ensinäkemältä tähän viattomaan, valkeaan neitoon, joka kohtelee lampaita lempeämmin kuin muut naiset, Priidik näkee salaa katsellessaan myös Aalon rinnan alla olevan luomen, jota myös noidanmerkiksi kutsutaan. Vuoden päästä vihkimisen jälkeen pariskunta saa lapsen, Piretin ja onni on heidän yllään, auvoisa leuto hetki omassa pirtissään.

Mutta he asuvat susien mailla.

Keväisessä susienajossa Aalo kuulee ensi kerran susien kutsun. ”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle? Kutsun kuultuaan Aalo ei saa hetken rauhaa, ajatus piinaa häntä, suden kutsu kaikuu korvissa, halu on vahva ja lopulta juhannusyönä kun Piidik on poissa, Aalo vastaa sutten kutsuun. Ja Aalosta tulee ihmissusi, kaksoispersoona, vastakohtaisuuksia täynnä. Päivisin hän on säyseä ja ahkera, yhtä puhdas kuin ne vastapestyt lampaat, joiden äärellä Priidik hänet ensiksi kohtasi. Öisin hän on villi, kiihkeä, aistit herkkinä, vahvoina ja valppaina. Aalo on yö ja päivä, mutta öisin hän elää kiihkeämmin.

Ei enempää tarinasta, jääköön jotakin auki. Jäin miettimään Kallaksen hienoa symboliikkaa ja vastakohtien voimaa. Onko Aaloa piinaava voima sittenkin vain viettejä ja haluja, niitä voimavaroja, joita vuosisadan vaihteen nainen koetti häveliäästi piilottaa roolinsa taakse. Aikansa nainen oli alistuvuudestaan ylistetty, roolinsa täyttävä oli kelpo nainen, ken siitä poikkesi, lähti susien matkaan. Quis novit Daemonis astus?

Vaikealukuinen kirja vanhahtavan tyylinsä vuoksi, mutta kylläpä jäi askarruttamaan. Aino Kallaksen päiväkirjat siis tilattu, täytyy raivata hyllyistä tilaa… kuka suostuu siirtymään nyt kun Kallas saapuu?

 

Kategoria(t): Kirjat | Avainsanat: | Kommentoi